— No, hei! Kippis!
— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.
Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:
— Kaunis se on, Syrjälä… Hyvin sopisi Neulasellekin… Ja jos
Neulanen haluaa, niin…
Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.
… niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen…
Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekin asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio, tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä hän tokasikin:
— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.
Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataa hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa? Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale. Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helposti pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia… ei riennetä riitinkien edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:
Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.