Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaan paremmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.
Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuuli tupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuin keskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omana salaisuutenaan.
Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niin usein ennenkin.
Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, ja se sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.
Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuin sivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotka oli kuullut kamarista tupaan.
Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäen isännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pieni kosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänyt häntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisi tarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin oli kaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjä juotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiin koippuroinut… Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt… Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.
Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti
Syrjälän Teemun tietoon.
Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansa pitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssun viinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitään asiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aika kulunut… pian kokonainen vuosi.
Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jo vakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisi rikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.
Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.