— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes
Teemun talkooseen… Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.
— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkä vielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi… Ja onkos Teemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?
— No, eipä ei… Eihän se Teemu sellaista.
— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kuten monet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.
Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.
— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.
— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa… Eihän sitä nyt niin juoda, että revetään.
— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan ja kastakaa. Ne ovat hyviä korppuja… Ja puhtaita ovat… Nyykreenistä ostettuja.
Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin, kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihan sitä lystikseen kinnasi.
Kiitellen siitä sitten erottiin.