Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.
Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupalla tarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiään rakentamaan.
Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.
Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edes perustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi ja nurkkakivet väänsi paikoilleen.
Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa, Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpia hirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hän merkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuin sivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhön tarttuakseen.
Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä aina väliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta toki säilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökin paikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nyt varauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin… Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajatteli aluksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolella metrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin. Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katon päänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähän lahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muuten paikkaili.
Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitä teki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaa ei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää… Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstä lakata… vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen, ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti se tuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katon alle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel, poskelle valahti… Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsi mies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalat aivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnolla asuntoon kävellä…
Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin pois puhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimia vaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan…
Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt, ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut: