— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.
— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitää pientä kiirettä.
Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.
* * * * *
Huhtikuu läheni jo loppuaan.
Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hän miten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, mutta muuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovi paikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat ja lukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikillään sanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät, että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —
Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:
Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono, ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa ja maalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremman tehdä… Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivan peräseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielä toinenkin sänky. Jahkapa mittaan… Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovat sitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saa astioitaan säilytellä… Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokia varten… Tai mitä nyt Eevakin sanonee… Joo.
Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan usein iltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkun onnettomuuden kohdanneen.
Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän: