Mutta ehkei se minulle niin tee, Teemu ajatteli. Ja onhan meillä sitäpaitsi kirjallinen sopimus… Kyllä se pitää, vaikka suupuheet pettävätkin…
* * * * *
Nyt oli mökki niin valmis, että siihen voitiin muuttaa.
Eteinen siitä vielä puuttui, ja tupaan johtavat portaat olivat puolitekoiset. Mutta mitäpäs niistä. Ne olivat puutteita, joita omaa mökkiä vuosikausia kaivanneet eivät huomanneet. Tai jos huomasivatkin, eivät niistä välittäneet. Ehtihän ne tehdä…
Oikein hevosella ne Teemun tavarat tuotiin, vaikkei niistä täyttä kuormaakaan karttunut.
Aholan isäntä oli sanonut, kun Teemu häneltä hevosta epäröiden pyysi:
— Ota vaikka kaksi, jos haluat. Maksu ei tule kysymykseen.
Se olikin reilu mies, oikea miesten mies, Aholan Matti isäntä.
Monta vuotta Teemu oli perheineen Aholan porstuanperäkamarissa asunut. Ja hyvä oli ollut asuakin. Vuokra oli halpa, ja talonväki laatuihmisiä isännästä ruveten. Hyvin siinä oli toimeen tultu. Varsin mukavasti olisi voitu vieläkin asua… mutta kun se oman mökin kaipuu oli suuri… niin minkäs teki. Muuttaa täytyi hyvästäkin talosta.
Olisihan sen Aholan maaltakin mökinpaikan saanut, mutta lähemmäksi rintakyliä mieli veti…