— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanut vastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.
— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minulta on vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut…
— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.
— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalisti veronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synny tällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemmin olemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja, joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.
— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäen isännältä.
— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemu sanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan, elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.
Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:
— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.
Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla… Selvin päin ei tahdo kehdata oikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs, tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollut perääntyä aikoinaan… Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii, suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kun se pirtupullokin unohtui kotiin… Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin…
Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oli niin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkin hiljaiseksi heittyi.