Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten kovia kärsineen kulkijan raihnaisen elämän.
Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sen saisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Mutta ei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaan maatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sen saisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä… maantielle ajaa…
Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.
Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita… tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasi hevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaan vaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.
Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti. Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, ei vainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.
— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?
Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautausta toimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomasti samassa talossa palvellut.
Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?
Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.
Omaan mökkiinsäkö?