Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, jos armoille antaantuisi?
Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältä armoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä. Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisin keinoinkin mökin haltuunsa…
Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua. Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliä tuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monasti raakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäen köyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt…
Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästi ahdistaa… Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitään merkitse, niin paras on taittua kuin taipua.
Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niin sittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otetta tapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestään muuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinä vanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikot tallaa alleen ja eteenpäin rynnistää…
Mutta laki ja oikeus!
Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niin huomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin… Eikö se suojaa niin köyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtä kovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?
Niinhän sen pitäisi.
Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään…
Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälän matalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta, kammottavalta.