Äänettöminä vanhukset mökissään iltaisin istuivat, syviin ajatuksiin vaipuneina tylsinä eteensä tuijottivat.
Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänä se nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästä piinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli? Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?
Pitkiltä tuntuivat hämärät, sateiset syksyiset päivät. Yöt vielä pitemmiltä, pelottavilta…
Tunnit vierivät verkalleen iäisyyteen.
Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat, syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipivään hiljaisuuteen hitaasti haihtuivat…
KYMMENES LUKU.
Käräjäpäivä oli nyt käsissä.
Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut itselleen.
— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.
— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta neuvoa.