Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa
Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?
Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.
— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut… Kaikkia ma kans ajattelenkin.
Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.
Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.
Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin tahtoisivat sanoa:
— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus… Pirtupinnarien ystävä ja vääryydellä ratsastaja.
Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:
— Terve, terve!
Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa, että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät: