Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin matalia ikkunoita armotta pieksi…
Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui siltä kuin sitä ei tulisikaan.
Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa sanomattomina töitään toimittelivat.
Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.
Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.
Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan toimetonna istui paikoillaan.
Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.
Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät iäisyyteen vierivät…
Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää…
— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.