— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.
— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa päämme päällä. Isäntä voitti… Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa meidät mökistä maantielle…
Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan. Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään kuivasi…
— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia! Mihin me nyt tästä menemme?
— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan valehtelivat ja väärin vannoivat.
— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?
— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli. Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.
— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?
— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha niinkuin pirtukin…
— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin. Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen tietämättään ihmisen päästä putoa… Ja mitä ihminen kylvää, sen hän saa myös niittää…