— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan.
Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon…
KAHDESTOISTA LUKU.
Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaa muuttoaan vähitellen ajattelemaan.
Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaan mökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.
Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmillään ollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.
Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän ja uuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.
Saippuakupla oli särkynyt.
— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokaili Eeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntä olisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollut heidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täällä ajallisessa ahdistuksessa… Eivät edes lapset auttavaa kättään runsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään, monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmän auttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen, elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltä ei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaasta tahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.
* * * * *
Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.