Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhusten vähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat ja naulasivat laudan oven päälle poikittain.
— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat.
Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.
Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eivät he valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä, kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissa mietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatus ajelehtinut?…
Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.
Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrsky raastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan…
Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynä vanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat. Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa, nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.
Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät, niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.
Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteen havahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäin huomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.
Niin se riipaisi rinnasta.
Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivät päänsä ja salaa itkivät.