Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, joka tuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurilla nauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovasti olivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä, joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyt tyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyi vieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltä viilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran hän tarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauan ja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niin sanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.
Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo. Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuin kättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannut seinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut. Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestään loittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni, mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.
Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisi navetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänä katseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vielä piti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oli ennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistä kertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös ja silmäkulmaa koskettaa…
Aitan portailla vanhukset sattuivat yksiin. Tunteitaan salatakseen kysyivät:
— Mitäs sinä vielä sieltä?
— Enpä niin mitään… Muuten vain katson.
Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään ortta ja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättö rakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin oli kuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle…
Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivat rakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.
Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle. Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan ja kaihoten…
Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumen peittämää tietä Aholaa kohti.