Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.
Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuin ensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee sen äänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajattelee Teemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.
— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitä haluaa.
Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitä ei tahtonut saada sanotuksi.
Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä. Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloin hän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä sen enempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleen mieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikä se aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinä kytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen. Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaan Terva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.
— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppu mies sellaiseen…
Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää, niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiota itselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikä tahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taas entistä voimakkaampana tuli esille.
Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajan sanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaan köyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun se osaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneet eivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitä koskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuolla päänupissa.
Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhön kaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänä oikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hullua haavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu ja ilta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.
Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, se ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.