Mut meille ei suotu lepopaikkaa yhtään, me kärsivät ihmiset katoomme, vaivumme sokeina hetkestä hetkehen toiseen kuin vesi, mi kalliolta kalliolle syöksyy outoja kohtaloita kohti.
HEINE.
SYYSLEHDET KELTAISET VÄRJYY.
Syyslehdet keltaiset värjyy, puut tuuli paljastaa, — ah, kaikki, mi armast' on ollut, nyt kuihtuu ja surman saa.
Puunlatvoissa sairaana liekkii valo vaipuvan auringon; kesä poistuva niihin painaa nyt viimeisen suutelon.
Sydänjuurista saakka hersyy nyt hettehet kyynelveen; tää kuva mieleeni johtaa eronhetkemme uudelleen.
Mun hyljätä täytyi sinut, ja ma tiesin sun kuoleman-syys! Ma olin kesä, mi poistui, sa metsä, min halla hyys.
EN SOIMAA…
I.
En soimaa, vaikka surmaniskun soi kadonnut rakkaus! en kapinoi. Kimaltaa hohtokivet kulmillas, ei lankee säde ainut rintahas.