Unessa näin ma sinut, onneton, sydämes yön näin kolkon, aution, kyyn kylmän sydämesi juuria näin syövän, näin, kuink' olet kurja sa.
II.
Oot kurja, mut en soimaa kuitenkaan; olkaamme kurjia siis kumpikin! Siks kun käy sairaat syämet kuolemaan, olkaamme kurjia siis kumpikin.
Nään pilkan huulillasi värjyvän, välkähtää silmäs lieskoin uhmaavin, kohoovan näen rintas ylpeän, — ja kurja oot mun laillain kuitenkin.
On huultes pilkka tuska sanaton, sa katsees uhman maksat kyynelin, kätketty ylvään rintas haava on, — olkaamme kurjia siis kumpikin.
HERMANN von GILM.
PYHÄINPÄIVÄNÄ.
Reseedat tuoksuvaiset pöytään kanna, ja syksyn viime kukka punainen, mun rakkaudesta vielä haastaa anna kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Puristaa kättäsi suo minun salaa, jos joku näkisikin, säiky en. Suo mulle katse, joka hehkuu, palaa kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Nyt haudat hehkuu kukin loistavaisin, yks päivä vuodessa on kuolleiden: käy luokseni, sun että omistaisin kuin kerran aikaan menneen keväimen.