Sa ylväs, kuink' on suuri olemukses sulo! Sa norja, kylmä, mutta mulle lämpöinen. Sa kalvas, jonka kasvoin yli kulkee kulo, kun käsivarttas hetken hivelen — ah, kuink' on suuri olemukses sulo.
Sun olen vain, vain sun. Muut rakkaudest' ei tiedä, sa yksin lemmit hehkuin, vapaasti. Tää sielunelämä, mi siteitä ei siedä Englannin ilman valollaan se täyttävi, se kaikk' on sun, sun vain, muut rakkaudest' ei tiedä.
KUKKAVIHKO.
Ah, ruusu, outo niinkuin runo Veedan, keltainen, pyhä ruusu maljakossa, ulpukka, joka riutuu lailla Leedan, mi joutsentansa vartoo huumiossa, ja väriloisto tää jos sulle riittää, niin kukkaa täyteläistä katso, jossa sun olemukses nään, min tahdon liittää ma muiden joukkoon, tuoksuvan reseedan.
TUNNUSLAUSE.
Korkeelle valon, taiteen kotiin vain! Syvälle aatteen vesiin kuulakkaihin! Eteenpäin oudoimpihin kaukomaihin! Korkeelle, syvään, eespäin ain!
MENNYT.
Selvästi nään, kaikk' ohi on. Huipuilta, kattamilta jään, käyn kuiluun, mi on pohjaton. Selvästi aivan erotan ma kohinan kuohuisen kosken vaahtopään, min syöksyn laineisiin. Ruumiini valko-aineisiin siis sulje, koski, seppelöi kiireeni valkovaahto-vöin, ja alas minut vajota, ja ylös heitä. Ruumiini polo hajota, lyö paasiin kallioiden rivin, ja sitten peitä, korista jalokivin.
Ja kutsu sitten kohisten puolelta idän ilmojen vieraiksi linnut, korpit, kotka, kaikk', kaikki, jotka pitoja suinkin rakastaa, he kemut saa — näin paras on.