Kuoro:
Vaikka talvi viel' luo esteet, kevään näitte, jonka nesteet murtaa jään ja hyyn, näimme teidän taajoin piirein käyvän ylväin valkoviirein miekan mittelyyn.
Isän-perintönne vuoksi puuntain kevät hankiin juoksi veri virtanaan, punainen ol' perinjuurin kevät tuo, mut sentään suurin kevät Suomenmaan.
Kahleet enää ei sua tapaa, siivin vapain laulu vapaa kohoo korkeuteen, Suomen runoniekka nuori, kuulen, kuinka soittos suori valtakanteleen.
Sua kaikki tervehdämme, nuorin olet piirissämme Pohjan laulajain, pois jos oot, on joukko heikko, veli, äidin kuopus, veikko, rakkain olet ain.
LASSE LUCIDOR.
KUOLEMAN JA ITSETIETOISEN IHMISEN VÄLINEN KESKUSTELU.
Ihminen. Ylläni on silkkipuku, upea on vuoteeni. Kuolema. Kauan rauhassa et nuku, käärmeistä teen sijasi. I. Kaikki kunnioittaa mua, K. Herra ylenkatsoo sua. I. Vähääkään ei puutu multa, K. kunnes elon riistän sulta.
I. Mull' on peltoja ja maita, — heelmää, kultaa antaa se. K. Kehnommin on sielus laita, synnin heelmää kantaa se. I. Hyvissä oon varoissa, K. niit' ei sulla huomenna. I. Tahdon syöstä elon hurmaan, K. äkkiä nyt sinut surmaan. I. Vierailleni myöskin tuhlaan viiniä ja riemua. K. Kutsumatta silloin juhlaan äkkiä myös saavun ma. I. Lasia ma lemmin, veikko, K. lasin laill' oot itse heikko. I. Sirot leikit, kukkasemme K. kuihtuvat, kun karkelemme.
I. Mässäykseeni ei riitä yöt, ma mässään päivätkin. K. Palkaksesi saat sa siitä ikituskat helvetin. I. Maljasi! ken alkaa, sano? K. Sa, jot' uottaa ikijano. I. Pelaammeko? Mistä hyvään! K. Sielustas, mi lankes syvään.