I. Riemuni on ylen suuri, kaikkea on riittämiin. K. Rikas mies niin teki juuri, pois kun hänet temmattiin. I. Kylliks saahan perijä, K. helvetissä myöskin sä. I. Tahdon naapurillein jakaa, K. Piru parhaan saa, ken takaa. — — — — —
I. Hädäst' eikö itku päästä? K. Myöhäiset lie kyynelet. I. Laupeuttaan ei Luoja säästä, K. piitannut siit' ennen et. I. Vartoo vielä hetkinen, K. aika kuuluu Herrallen. I. Suo mun tehdä parannusta. K. Ennen sull' ei katumusta.
I. Puhua en hädäss' saata, huoatakin mahdoton. K. Pane Herran huomaan maata pian. Lyhyt aikas on. I. Herra, joka armahtaa! K. Käskyjänsä kuunnelkaa. I. Herran armo, luoksein ennä! K. Nyt on aikas täältä mennä.
ESAIAS TEGNÉR.
JÄTTILÄINEN.
Ma asun salissa vuorten maan alla niin syvällä, että ei Odinin silmän säde voi sinne tunkeutua. Ma valkeita Aasoja vihaan ja poikia Askurin, ne edessä jumalien nöyrtyy, ma joita halveksin.
Mun riemuni ratsastaa on seljässä sydänyön myrskyn. Ma poljen peltojen laihon ja pirston vesillä purret. Tuvan tuttavan luota harhaan ma johdan vaeltajan, ja riemuitsen, kun hän pelkää jätin naurua raikuvaa.
Toki päivääkin sietää voin, sädeloistossa säihkyvää, valkyriain siivet jos liehuu verenpuuntavat ylläni vain. Näky armas, kun jousien pääskyt sotakentällä liitelee, ja säilä sykkivän syämen kun jääksi jähmettää.
"Mitä viattomuudestasi, sa Emblan tytär?" On kukkasi sylissä peikon jo kuihtunut pois. "Miks taistelet puolesta maasi, sa poika Pohjolan?" Esi-isien kuulut kummut möi kurjaan kultaan hän.
Eli laaksossa tietäjä viisas, hän lausui totuuden niin syvän kuin Odinin puhe on kera Mimerin. Pivon usvaa mietteiden miehen ma heitin silmille. Oi autuus! Se narri kieltää nyt vallat taivaiset.