Runoniekan, Valhallan vieraan, ma vihaan unia isänmaasta ja maineesta, jumalista ja hyveistä. Sinipilvestä houkkoa tuota en houkutella ma voi. Olen tyytyväinen ma sentään: hänt' ihmiset halveksii.
Thor vasara kädessä saapuu, ma hälle hymyilen: ma tunturin kypäräksi heti asetan kiireelle. Sota soikoon sankarivoiman, pyhä aurinko paistakoon. Paha yhtä on kuolematon kuin hyvyys suurinkin.
PUUT.
Dodonan tammet haastoivat muinaisin, pyhä siimes tiesi tuomiot kohtalon. Tänä päivänä vielä kuiskien puhuu teidän latvanne viisaan korvaan,
te olennot miettivät, äänettömät, maan tyttäret, jotka innolla lapsuuden emon rintaa juotte ja tuuhean kiireen nostatte taivaan tähtiä kohti.
Runoniekka korpien laatii varjoonne majan pienen, nukkuu oksien suojassa keveästi kuin kiuru ja huoletonna nousee laulaen ilmojen teille.
Oi kuulkaa käyntiä! Henget liikkuvat niin. Oi kuulkaa ääntä! Se ääni henkien on; ääni metsänneitojen arkain, ihanuudesta luonnon ne kuiskivat vielä,
elämästä luonnon, ei kuollut iäinen. Se henkii, se solusta toiseen ui, ja työntää puiden kukkihin mahlan, veren valkean karkean kuoren alla.
Ne päänsä kauniin kukkasin seppelöi, kun kevät saapuu, juhla luomisen. Kultakruunun jumala painaa puiden vihreiden kulmaluille.
Te metsien villit, tammien suunnaton suku, te petäjät Pohjolan kankaan ja kallion, sa viehkeä koivu, mi vihreät kutrit laakson liepeelle langeta annat!