Yö on tullut, pyhään paloon puhkee taivaan tähtivyö, kipinöihin pieniin, valoon suureen syttyy ylhä yö, ilman ääret kimaltaen syviin vesiin kuvastuu, valtiaana taivaanlaen loistaa täysi, tumma kuu.
Haihtumistaan hetket haihtuu, pois on onni, onnettuus, tilas terveyteen vaihtuu, kohta koittaa päivä uus. Laaksot, kummut vihannoivat, käyvät rauhan siimekseen, peitoin hopeelaineet loivat kypsyy heelmäin runsauteen.
Toiveet saavuttaakses tuonne katso päivän koittohon! Kevyt kahleittes on luonne: uni pelkkää usvaa on! Uskallukses siitä karttuu, mikä laumaa kammottaa; ymmärtäin kun toimeen tarttuu, jalo kaiken aikaan saa.
Suunnaton melu julistaa auringon lähestyvää nousua.
Ariel:
Ulvoo Ilmatarten myrsky! Hengen-korvaan lyö kuin tyrsky päivän uuden synnyinhyrsky. Paasiportit paukkaa, jyskää, aamun rattaat pyörii, ryskää, pauhun valo synnyttää! Rummut räikkyy, torvet raikuu, silmät vilkkuu, korvat kaikuu, pakoon, keijut, kiitäkää hiljaisuuteen kukkain umpuin, kätköön vuorten, lehväin, kumpuin, syvemmälle, syvempään; kuuroks käy, ken kuulee tään.
TERVETULIAISET JA JÄÄHYVÄISET.
Sykähti sydän: selkään hevon! Pois, niinkuin urho taistohon! Maa löytänyt jo oli levon, yö tumma peitti vuoriston. Ol' tammi kietoutunut ammoin keveihin utuvaippoihin, pensaista pimeys katsoi kammoin kuin mustin silmin tuhansin.
Kuu unisena esiin hiipi peitosta pilvenhattarain. Suhisi hiljaa tuulten siipi, kaameesti soiden korvissain. Yö tuhat kauhua loi, turmaa, ne kaikki voitti rohkeutein. Mun henkein tuli ol', mi surmaa. Lieskoiksi puhkes sydämein.
Sun näin, ja kohtas katseheni suloisen, lempeen katseesi; sun kokonaan ol' sydämeni, sun joka hengenvetoni. Ruusuinen kevään hohde paistoi kasvoilta iki-armailta, hellyyttä sielus sieluin maistoi! Sit' ansainnut en olis ma!