— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri, jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume", josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.
— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti itse suurta Josef Kainziakin.
— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman poikkeusta, kuten on tapana sanoa.
— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.
— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.
— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?
— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin ulkomaanmatkoihin.
— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?
— Se oli Fiorillon osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa Hän ei ole mustasukkainen. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli kulumassa.
— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?