— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti taiteilija jyrkästi.
— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?
— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös tulevaisuudelle.
Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti, lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä, joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."
— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.
— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi. Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan, lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä, mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan, sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä koskaan säästetty.
— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan, avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa. Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi. Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut olen myöskin, että Kaarola Avellanin ja minun kielenkäyttöni ovat ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.
— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.
— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate, saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten, luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä, tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.
— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?