— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää, tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.

— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?

— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa "Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille. Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua tympäisivät ja ajoivat minut "Åbo Underrättelser" nimisen lehden toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.

— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino". Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut. Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni, ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".

— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija haastattelun.

Adolf Lindfors.

— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne, väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin itsekin.

— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane, ehdotimme.

— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu — niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen muuhun keskusteluun kyllä olen valmis… No, Tolstoihan on nyt siis lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta…

— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim. "Damaskuksen" kolmas osa.