— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta merkittävää osaa.
— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?
— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George Sand'in kappaleessa "Sirkka".
— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?
— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria, harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja rajoitettu.
— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.
Knut Weckman.
— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa. Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin kaksitoistavuotias, kuten sanottu.
— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan näyttelijäuralle antautumista?
— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan, niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä, jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä, eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.