— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä, jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?
— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä, kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies, kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.
— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?
— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme, sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin Runebergin Sotilaspojan. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa teatteriin liittymään.
— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.
— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta. No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht. Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan tahtonut päästää lapsia maistamaan.
— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?
— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään", niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht. Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa, ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta, ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.
— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?
— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan, vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista. Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin "Valapatossa", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan, että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi Nikitan osa "Pimeyden vallassa" ja prinssi Erikin osa Strindbergin "Kustaa Vaasassa". Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.