— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne toteutuneet?
— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi, mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista, niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia, sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija haastattelun.
Katri Rautio.
— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.
— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?
— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään erikoista.
— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule — näyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne teatteriin?
— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin kaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin tyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani opinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini luona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta sain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä olinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää. Silloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin teatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti päätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.
— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan lähellä?
— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin harvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain kokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara silmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja joka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa olin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se, etten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle antautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni ankarasti vastusti.