— Kaikki nämä vaikeudet ja vastukset kuitenkin voititte.
— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja silloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille, joka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki muutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi niin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin Hämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita, tällä kertaa yksityisopetusta nauttien.
— Mitä sitten sattui vuoden päästä?
— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että Suomalainen teatteri aikoi näytellä Tuhkimo nimisen kappaleen, jonka tekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida Aalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin minäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin ja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa samaisessa Tuhkimo kappaleessa.
— Oliko tämä kappale ensimmäinen, jossa eläissänne esiinnyitte?
— Ei ollut. Ajatelkaahan, tuo Tuhkimotaru on ollut minulle ihan kohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni esiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin nelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä Hämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun pantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden joukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut salaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista ei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi, haluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen tilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili parveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut tätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin tyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka kuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä hommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.
— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne välikirjan teatteriin?
— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon ensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen vähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka kai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis, en tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina ensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen pääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua teatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä elämänurallanne.
— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei mielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy oppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan suunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä ilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen elänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina, esiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka kerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin luopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten tallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti taiteilijatar haastattelun.