Aleksis Rautio.
— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin iloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän kuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin joutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa …
— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan lukematta?
— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin lukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin vuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa tässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti mies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut…
— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on julkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme…
— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä suurimmaksi osaksi oli johtamassa.
— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä.
Saanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.
— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio, ja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen teatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini, farmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi perin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti hankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai ystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis kiinnittämään minut teatterin palvelukseen.
— Tohtori Bergbom tunsi teidät niinmuodoin ennestään?
— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin näet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina näytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa vieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän mukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.