— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan kuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.
— Pianhan se alkoi laajeta, ja Minna Canthin kirjallisuuteemme ilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain Hoppulaisen osan "Murtovarkaudessa", ja sitten hiukan myöhemmin niitin ensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona "Työmiehen vaimossa". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen tyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää koomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut traagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka niissä järjestään epäonnistuvat.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä vastoinkäymisiänne ja murheitanne?
— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi minua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin täällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä minulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni olin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.
Iisakki Lattu.
— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä kylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja isoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin oli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan näytelmän "Viimeinen ponnistus", niin tunnette samalla kansamme sekä isoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus hänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla ja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta sitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin vaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan mitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin "kieliopinnoilla". "Meidän poika tahtoo lukea venättä", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden pojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä pipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään, kukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin Suomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja pääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään seuraavanlaisia: "Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn" (s.o. saat kämmenellä pääkuoreesi), "sinä tarvitset patukkaa" j.n.e. Tämän, koulun loputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni lähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin vallan merkillisenä ja sopimattomana. "Osaathan sinä jo lukea ja kirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti." Mutta siihen en kuitenkaan tyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten pehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.
— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto näyttämötaidetta kohtaan?
— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani kylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin vain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin Jyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta me oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin näytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten yksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen "Väkinäinen naiminen". —
— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne?
Minkä ikäinen silloin olitte?
— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta esityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin viisi- kuusitoistavuotias.