— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta syvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia kenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin kovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa muistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä, niin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja tarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille valmiina tarjoamaan.
Olihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi rohkeasti suoraan asiaan:
— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän näyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?
— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden kaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset minulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.
— Ihanko hengelliset harrastukset?
— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu, johan minä — — —
— Vallanko nyt niin, eihän tuo niin "vaarallista" liene?
— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista taiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.
— Rajoittui vain koulun piirustusopetukseen?
— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä, mutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.