— Halu oli siis järkähtämätön ja vakava joka tapauksessa.
— Siitäpä se näyttää.
— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme kuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle astuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon arkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.
— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja korkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta maallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka vain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä oikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin on sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja hyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.
— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton? uskalsimme kysäistä.
— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella polvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis näyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella, vähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella valmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me saimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa kuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle, mutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka kerran Turussa vierailtaessa näyteltiin "Kylän heittiö" nimistä laulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku edellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt suorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin piru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä, ja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin kiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan ollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin ennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista. Ja siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava, pakottava ruoska.
— Mistä se sitten johtui?
— Siitä ankarasta kunnioituksesta työtä kohtaan, jonka minulle antoi neiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan sai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen, ja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta, neiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta kiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei näet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan uhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa, ellei "Finneä oteta teatteriin". Ja sitten on hänen ansiotaan koko se kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa mahdollisesti on ollut ja vieläkin on.
— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten pääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?
— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen sattuma. Muistattehan Molièren "Luulosairaassa" pienen Louison nimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun tehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka oppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan suustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi minut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin, että sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa koenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis oltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.