— Silloinko esiinnyitte ensi kerran vakinaisen teatterin lavalla?
— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa "Kullervossa" Kivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri ilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.
Kysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen voiton ja menestyksen johdosta.
Se oli tapahtunut hänen esittäessään Boriskan osaa samassa "Kylän heittiössä", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin katkerasti itkenyt.
Kaarle Halme.
— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen, virkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain kunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että mitäs tällaisista pojista…
— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä vastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin… Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi… Mutta tosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että voisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen, jollaisella sen alotinkin…
— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin testamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken vielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän saakka tapahtuneeksi.
— Ja kuitenkin on niin paljon tapahtunut.
— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin
Suomalaiseen teatteriin…