— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat, sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.
— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?
— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin, ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut, että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli, matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.
— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne? kysäisimme.
— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.
— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?
— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.
— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?
— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.
— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?