— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin minä empimättä teatterista.
— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette? virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi, että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen, kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen, kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.
Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva kukko tähän komean kiekauksensa.
Aurora Aspegren.
— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön. Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle, toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan, sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin missäkin muodossa.
— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen, missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.
— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu antautua teatterialalle?
— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä. Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento. Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin, asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi unelmaksi.
— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?
— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin, sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai liittymistäni teatterin palvelukseen?