Soi suruisina kaislat niin, ja kylmi päivän helle. Ui joutsen surren kultaansa selälle viluiselle. Se kauan souti kaivaten, mut kerran poikki aavan se näki linnun valkean luoksensa soutain saavan.
Hän kuvaksensa tunsi sen, mi syviin vesiin haipui, nyt sitä vastaan riensi hän,
Hekuma.
Tuhansia ihmisiä elämässä kulkee, tuhansia tulia he rintaansa sulkee, yksi on sammumaton, voimakas ja ainoo, hekuman hehku aina ihmisiä vainoo.
Toiset ovat lahoja ja toiset ovat rautaa, tuli lahon polttavi ja syöksevi sen hautaan. Ken on taasen rautainen, sen liekki karkaisevi. Pala liekki suurena ja rakenna ja revi!
Lusifer soittaa.
Leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, kylmänä kumisee pakkasyö. Lumi hopeahelminä hohtaa, tuike tuikkehen palaen kohtaa, leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, Lusifer kultakannelta lyö.
Lusifer soittaa, Lusifer soittaa, helmenä värjyvi pakkasyö, kumisee, kajaa. Kaiku sävelten vaunuilla ajaa kenttiä korkean taivahan.
Sävelet paisuu, sävelet paisuu, kiihkoisa kannel kiehtoen soi, jylisee taivahan pilarit jylhät, humisee päärlyiset autuuden portit, humisee, kaikuu korkea yö.
Lusifer soittaa, kiehtoen kaikuu kannel kiihkojen leimuvien. Ihmiset kiihkojen soiton kuulee, unohtuu pakkanen, talviyö.