Te rukoilette! Kurjat anoo vaan, nöyrästi ottain, mitä annetaan. Ei ylpeet koskaan rukoilemaan taivu, ei polvillensa milloinkaan he vaivu.
On kurjaa maassa maaten kerjätä, on kurjaa syntejänsä itkeä! Jos väärin teit, niin korjaa vääryytesi, jos köyhä olet, kanna puuttehesi!
Kuolemaan vihityt.
Jo veikot, veikot nouskaamme, ei muuten lopu yö, ei katkee orjankahlehet, ei koston hetki lyö. On arkiryysyt yllämme, ne vaihtuu purppuraan, Nyt lailla Spartan sankarein me käymme juhlimaan.
On raskaat orjankahlehet, on raskast' arkityö. Me katkomme ne kahlehet, jo tulta säilät lyö. On pieni, harva joukkomme, ei väistyä se voi. Me oomme kuoloon vihityt, häävirttä kalvat soi.
Me sokeasti ryntäämme, vaippamme kasvoilla. Me kuolemme, mut itsekin kylvämme kuoloa. On taistelumme toivoton, ei koita aamun koi. Mut siksi säilät hurjemmin vain yössä salamoi.
Ol' elo arkiraadantaa, se kahleet antoi vaan. Nyt katkotut on kahlehet, me käymme juhlimaan, me vaikenimme elossa, nyt saamme uhmata, me kuolemme, mut itsekin kylvämme kuoloa.
Cola di Rienzi.
Cola di Rienzi, uneksija öinen, purppuratogainen, seppelepää, kiireellä korkean palatsin seisoo, Rooma allansa myllertää. Rooma tulimerenä läikkyy, soihdut hulmuu ja manttelit väikkyy, kaduilta, toreilta huutoja kaikuu, "Kalpoihin veikot", kaikkialta raikuu, "kahlehet katkomme, valtio vapaa nouseva vuossatain haudasta on."
Cola di Rienzi, uneksija öinen, purppuratogainen, seppelepää, kiireellä korkean palatsin seisoo, Rooma allansa myllertää. Kansan kalpoihin, taistoon hän nostaa, verellä vapauden tahtoo hän ostaa — koittavi huomen, on tyhjinä kadut, umpehen laastut on uhmaajan ladut, jotka hän aukaisi vapauden tulla, kansa ja valtio nukkuvi taas.