Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista tällä salolla. Muille kaikki, muille.
KUTUMADE.
Suuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven syvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon liejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa jonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, — muutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin, kutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.
Syvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys. Kirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain kalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä tarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen syvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei useinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa kesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen liepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti parempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni made vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja ensimmäisenä aamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään jollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi; semmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut enää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä sinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen vain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa, jöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän aikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä syksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy jälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin kumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne siellä joutuvat "kolkkamiehen" konttiin, — napsaus kirvespohjalla jäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää selälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä; isku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi puolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se mennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka vuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt parhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta lyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa verkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla avannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika ja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä se nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen, liikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä laitos oikeastaan oli kun se sulki tien, — joskus ennenkin oli made kohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa, mutta harvoin syväyksissä.
Made lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja painautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan kuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja jatkoi rauhallisesti matkaansa.
Kivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin syvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi pinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina viheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita ahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden pinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä sukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin kala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat karttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma "veden tiikeri" saattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.
Made ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se tiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään muustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana katsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin henkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut kutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen, ja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa kuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla siihen kajoamatta.
Mätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta käsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta suupielestään. — Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa jatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin. Vähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä kellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä pitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle. Nälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.
Made kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin huomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan erittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain tämäntapaista "pohjarisukkoa" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin. Tyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana kiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta pahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on jatkaa matkaa. — Taaskin pelastus kuolemasta. "Vaaroja täynnä on maailman-matka."
Jonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain valkeata. Made läheni sitä… pysähtyi epäillen… uskalsi töytätä turvallaan… — se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi. Uteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan tuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta oli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan pujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä hyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä "risukko", kelpaa tähän laskea mätinsä.