Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään nuorassa korvennettua kissanraatoa.
Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.
Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa, tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on myrkytetty. — Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, — mutta olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin, päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa syömistä.
Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen… silloin pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus… ja kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista, mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!
Vielä on sentään olemassa keino.
Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.
Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä, mutta pian on kaikki ohi.
Kettu odotti…
Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa odottaessaan.
Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.