Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon. Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.
Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.
Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma! Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"
Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka suloisilta ne tuoksuivatkaan!
Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa, kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti kauan malttaa odottaa.
Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää, kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.
Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely " väk-kä-kä-kää, kopeuk, kopeuk ", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.
Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut. Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä tuntuivat herpaisevan jäseniä.
Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla hyötyä vielä joskus.
Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.