TOISTEN HYVÄKSI.
Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman taivaan kuvun eteläisellä rannalla.
Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.
Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien" tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.
Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.
Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli "pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.
Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan, arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon ympäristössä ja ojien varsilla.
Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä oli "pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta, korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni. Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen. Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.
Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät. Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.
Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä, niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia — lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa pyrstössä.