Jään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys piiritti joka puolelta. — — —
Aamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli taas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä uiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin ärsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut päästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen liikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa. Siinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat, lahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria, rauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat tällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä niin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä toimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät, livistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta lappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla hurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki samankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä "kansainvaellus", samoin kuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli tulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat erehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä päin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen ehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta kovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä vastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia ja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa tätä seikkaa, huomaa sen helposti.
Oikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui tuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja seuraavana aamuna oli "mainio mateenkutusää": raju lumimyrsky. Kaikki muut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä. Matalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä muutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo vähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti kääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran seinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä rautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja sieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja suurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat rautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet enempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä, vaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.
Seuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan pimetessä laantui lumipyry ja yöllä "tuli suoja suuresta lumesta".
Yö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan pimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja paksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle syväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin nukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan. Iltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin, alaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta keskiyön aikana käänsivät kaikki "keulansa" ulappaa kohti, ikäänkuin siten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen. Lahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.
Mateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen toisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella olevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän "vankilansa" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet rupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne aavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain mitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain epämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin ilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys. Mateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä, josta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei löytynyt; täytyi siis jäädä tähän.
Sitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet tahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä humahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet lumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja yritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen voimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti hinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä. Ilma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka aukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen, ponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti — avantoon, käännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.
Onnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta mertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on toisen onnettomuus…
KANAHAUKKAPERHE.
Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi; pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja pystyssä pitäjä.