Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. — Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten ruokkimisesta, — päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa metsästysmatkalla.
Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn, jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen, siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää, luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.
Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen. Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa, onnistuen hyvin.
Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi, samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".
Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.
Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut kokea… Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään ryöstettiin…
Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.
Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä " tilttalttiaan ", ja pieni, vain varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu, jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen…
Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan, kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.
Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä, verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt. Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.