* * * * *
Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi. Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin, joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa aina nauttia "vapaata ylöspitoa".
Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.
Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa tämäkin taito.
Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.
Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.
VOITTAJA.
Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä hiljaisuutta mikään häirinnyt.
Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut. Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin, milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti. Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei juuri metsästellyt.
Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.