Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa, joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku kärppä siitä syötävää.

Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet. Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.

Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo. Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella. Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.

Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.

Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia. Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa. Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä sai sen sijaan helposti keväisin.

Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin, mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti sen silmä valkeaan kalvoon — kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, — se uskalsi silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton tyydytystä.

Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi… Mitähän jälkeä tulisi, jos kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle! Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään. Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. —

Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi. Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, — siitä oli jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.

Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa lumen peitosta.

* * * * *