Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen. Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita, etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella, mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle, jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, — ei sattunut näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se toimi tavattoman nopeasti.
Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.
Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, — ainoa Suomessa talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.
Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset — juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle. Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä, että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.
* * * * *
Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa. Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa, verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin, jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi; kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa viittoihin.
Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen. Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli selvimpänä sen tajunnassa.
Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti. Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen, — koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja korkeammalle… Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, — pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.
Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.
Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.