TELKKÄ.

Elokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla näkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain saaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä ruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän valjetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi ennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin oli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet heläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan. Koko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi hiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi kasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden heinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt. Ei ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä kantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän rannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä, aivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira äkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka räikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.

Sitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi vinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen ympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun ei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen lähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan käännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se varovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin, punakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti sukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja muita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan kerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin mistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta nousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi harakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen ovatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea vatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt muistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut aivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä miten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa kanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli jäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta räjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti pelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui sotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi mies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä… Pesue hajautui. Toiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään vettä myöten.

Sellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.

Tähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla selän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi yksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan kymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä palokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen pesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin myöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään…

Saatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen harvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään tylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä kupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut. Läheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe, jossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan viikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä tiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän huomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn lähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä elelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja uikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.

Äkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta. Vaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta uimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan keskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun risahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt lähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin ennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi veden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, — jos rannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin risahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä tahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon rintaukseen… Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti, kuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten vaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu pelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja puikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja toimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä ihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän saa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa aavistaakaan.

Hetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä kaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi tapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää siipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä. Silloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen, mutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman pelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari sulkaa.

Rannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen luokseen juoksi metsästä koira… Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli lammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan paikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen, pedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää hujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi turvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä kiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja uiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison rantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi olevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran haukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä — tuo sorsaemo räpisköi vettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi lähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle suunnalle.

* * * * *